sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Kiehtova Kemijärvi

Työni tekee arkiliikunnasta todella haasteellista. Silloin kun en istu toimistossa tietokoneen äärellä, matkustan todella pitkiä matkoja opiskelijoideni luo pitkin pohjoista Suomea. Olen kuitenkin yrittänyt muistuttaa itselleni, ettei ihminen ole kone vaan vaatii säännöllistä liikuntaa ja joskus vähän pysähtymistäkin. Niinpä hankin aktiivisuusmittarin hälyttämään liian pitkistä istumasessioista. Ja olen pikkuhiljaa opetellut olemaan matkustustahdin kanssa armollinen itselleni. Jos lasken pitkiin siirtymiseen puoli tuntia lisää aikaa, pystyn oikeasti pitämään evästaukoa ja hetkeksi pysähtymään. Ja katsomaan ympärilleni ja näkemään pohjoisen kauneuden.

Ensimmäistä kertaa ihan tosissani tätä uutta tapaa toimia pääsin testaamaan ajaessani Kuusamo - Rovaniemi väliä. Valitsin Kemijärven reitin ja hiukan ennen Kemijärveä aktiivisuusmittarini hälytti ja näin todella mielenkiintoisen tienviitan: "Salpa-aseman betonikorsut". Niinpä ajoin levikkeelle Joutsijärven kohdalla, nousin autosta ja ihastelin kyläyhdistyksen ylläpitämää upeaa kohdetta. Alueella oli vessat, leikkipaikka lapsille, tilava parkkipaikka sekä hyvä opaskartta.


Läksin ensin noin kilometrin mittaiselle pitkostetulle luontopolulle, joka kiersi pienen lammen ja kertoi Jatkosodan tapahtumista. Palatessani pysähdyin betonikorsuissa ja olin suorastaan mykistynyt. Entisöidyt korsut, joihin oli ilmainen sisäänpääsy vuorokauden ympäri, valaistus sekä pieni museo. Ja kaikki ylläpidettynä kyläyhdistyksen toimesta. Jäi harmittamaan todella paljon, ettei taskussa ollut yhtään käteistä, jotta olisin voinut jättää vapaaehtoisen pääsymaksun. Vaan vielä palaan - setelirahan kanssa. Senverran tällaista talkoohenkeä ja upeaa kohdetta arvostan.


Joutsijärveltä läksin pikkuhiljaa ajelemaan kohti Kemijärveä ja muutama kilometri ennen Kemijärveä oli taas uusi mielenkiintoisen oloinen kyltti: "Näköalatorni". Ja kun aikaa oli varattuna, ruokatuntikin pitämättä ja taukoliikunnalle oli edelleen tarve, päätin poiketa sielläkin, Kotavaaralla. Pienen kapean tienpätkän varrella oli parkkipaikka, josta oli vielä 400 metrin todella tiukka nousu vaaran huipulle. Matkalla oli kuitenkin jätetty lainaan kävelysauvoja ja ainahan siinä matkalla voi pysähtyä huokaisemaan. Vaan helppo nousu ei missään nimessä ole. Vaan päämäärä palkitsee!


Kotavaaran huipulla oli laavu, nuotiopaikka, vessat ja upea kolmikerroksinen näköalatorni. Torniin kiipeäminen tapahtuu kylttien mukaan omalla vastuulla ja ei se sovi huonojalkaisille, pienille lapsille eikä korkeanpaikan kammosta kärsiville. Ensimmäisen kerroksen vieraskirjaan olikin kirjoitettu useasti, että yhtään sen korkeammalle ei ole uskallettu. Vaan minua ei huimannut ja kiipeäminen kannatti. Maisema yli vaarojen ja vesistöjen aina Kemijärven kirkolle asti oli kertakaikkisen henkeäsalpaava.




Kaikenkaikkiaan Kemijärvi yllätti. Olen aina pitänyt paikkaa harvaanasuttuna teollisuuskylänä, jossa  väestökato sekä teollisten työpaikkojen väheneminen tekevät siitä omalla tavallaan pohjolan Detroitin. Mutta tämä pieni pysähtyminen, ympärille katsominen ja sielmien avaaminen kauneudelle kannatti. Kemijärvi kiehtoo ja lumoaa. Tänne on päästävä joskus uudelleen - lasten kanssa.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Tatti, hapero, höperö...

Retkeily on ollut aina minulle sydämen asia vaan metsän antimien hyödyntämisessä osaamistasoni on ollut rajallinen. Tunnistan mustikan puolukasta ja osaan pakastaa marjaset (jota paljon on lasten kanssa tehtykin menneiden vuosien aikana) vaan sienestäminen on ollut senverran vieras laji, että olen pyrkinyt kiertämään sen kaukaa. Senverran olen haperoita kerännyt joka vuosi, että jouluna saan sienisalaatin tehtyä vaan tänävuonna meille tarjoutui ohittamaton tilaisuus nostaa taitotasoa. Kainuun agrologit ja agronomit järjestivät sienikurssin, jossa kouluttajina toimivat Maa- ja kotitalousnaisten neuvojat sekä Kainuun ammattiopiston luonnontuotealan opiskelijat. Siispä metsään!

 

Mukavaa metsäpäivää kanssamme lähti viettämään keskimmäisen tyttären kummi, jonka tavoitteena oli ikuistaa retki ja upeat kangasmetsän maisemat Kajaanin Matinmäellä kameransa muistikortille. Minä taas varustauduin nuorimmaisen takia kunnon retkieväin ja tavoitteena oli että tytöt keskittyisivät sienestykseen. Ja se olikin hyvä valinta. Kun siirryimme kokoontumispaikalta metsään, iski sienihulluus molempiin - omien sanojensa mukaan he rynnivät kuin sotanorsut mättäältä toiselle samalla kun minä tallustelin autuaan tietämättömänä tateista ja haperoista, joita ympärilläni olevat kankaat piilottelivat. Oli siis hapero ja oli höperö, joka istuskeli mättäällä ja joi kahvia huomaamatta jaloissaan olevia upeita herkkutatteja.


Parin tunnin sienestyksen aikana ehdimme leikkiä kovasti metsässä kera 4-vuotiaan ja kummisedän. Tytöt ihmettelivät vastaantulevia sieniä, käyttivät kovasti neuvojien osaamista hyväkseen ja imivät tietoa itseensä kuin sienet kosteutta rihmastonsa kautta. Parin tunnin jälkeen oli aika laskea saalis - ja voi sitä herkkutattien ja haperoiden määrää! Ei mennyt hukkaan reissu, vaikka äiti poimi vain pari haperoa, löysi monta kärpässientä, joi hirveästi kahvia ja nautti aurinkoisesta syyspäivästä metsässä.


Suuntasimme metsästä lähistöllä sijaitsevalle Kirkkoahon koululle, jossa kurssin toinen vaihe odotti. Laitoimme sienistä ruokaa ja neuvojat kasasivat sieninäyttelyn meille tutustuttavaksi. Pikkuhiljaa käytävillä alkoi tuoksua herkullinen ruoka ja reilun tunnin kokkaamisen jälkeen pöytä notkui sieniherkkuja: tattikeittoa, sieni-kinkkufritatataa, kanttarellipiirakkaa, suolasienisalaattia, sienimuhennoksella kuorutettuja uuniperunoita... Ja kaikki oli NIIN hyvää!

Suuntasimme onnellisina vaan hiukan jo väsyneinä kohti kotia vaan tässä kävi vähän kuin joskus aikoinaan Namibiassa kun lähdin valloittamaan Omatako-vuorta. Pinnistelin voimani äärimmilleen ja kapusin vuorelle. Jonka huipulla seisoessani tajusin että olen vasta puolimatkassa. Ja kotona katsoessani kukkuraisia koreja haperoita, rouskuja ja tatteja, tajusin että minulla on vielä iso työmaa edessä... Joten samalla kun ryöppään, muistelen tässä mukavaa päiväämme yhdessä lasten kanssa. Ja toivottavasti joulunaikaan, kun maistelemme tämän päivän saaliiksi saaduista sienistä tehtyjä salaatteja, palaamme muistoissa tähän ihanaan syyspäivään.



Budjetti:
- Kurssimaksu aikuisilta 10 €/hlö (yhteensä 20 €)
- Eväät 5 €

Plussaa:
- Mukava tapa viettää yhteistä aikaa metsässä, tämä hupi on kaikkien saatavilla
- Kurssi on ehdottomasti paras tapa aloittaa sieniharrastus
- Lapset nauttivat kun retkeilyllä oli välillä vähän toisenlainen tavoite ja joulun sienisalaatti kummitteli kaikilla mielessä
- On mukavaa siirtää perinteisiä suomalaisia jokamiestaitoja myös kasvien ja sienten tunnistamisessa lapsille

Miinusta:
- Ryöppäys kestää aika kauan, tateista tuli ruoka pikaisemmin
- Koska en ole mikään ruokabloggari, tuottaa makoisten sieniruokien keksiminen vähän tuskaa - onneksi netissä on paljon ohjeita ja kurssilla pääsimme jotakin testaamaankin


Tatteja, matteja, hattivatteja
haperoita, höperöitä ja muuten vaan löperöitä
metsästä löytyy, kun etsit vaan
Vahveroita, nuljaskoita isoja ja pieniä,
siinä on sinulle hienoja sieniä
Haistele, maistele, poimi ja nauti,
metsässä tulee keräystauti
Siihen on lääke: sieniä monta
niin se vain on - uskomatonta.
[Tuntematon]

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Arctic Spell goes Ruokablogi

Talaskankaan reissulla valmistimme retkilounaan ja koska kaikki paitsi ruokailu on turhaa, muuttuu Arctic Spell yhden postauksen ajaksi ruokablogiksi. Minulle itselleni retkiruokailun idea on ollut kaikki nämä vuodet lähinnä elossapysyminen. Pidemmillä vaelluksilla kuivamuona ja lyhemmillä mahdollisimman helppo eväs (yleensä nötkötti + hernekeitto -linja) on ollut minun kulinarismini huippu. Vaan mukana nykyään kulkeva eräopas on saanut minut hoksaamaan, että aika helposti voi retkelläkin nauttia hyvästä ruuasta.



Talaskankaan reissumme oli päiväretki, joka mahdollisti sen, että eväiden painoa ei niin tarvinnut pohtia.

Menu

Täytetyt ruisleivät
Paahdettu maissi
Kahvi / tee

Jälkiruokana pakkipopkornia

Täytetyt leivät

Kotona täytettiin ruispaloja: täytteenä oivariinia, savujuustoa, kylmäsavuleikkelettä ja paprikaa (tahna toimii myös hyvin vaan jos sitä ei ole saatavilla myös paprikasiivut käyvät).

Täytä leivät valmiiksi kotona ja kääri ne huolellisesti kaksinkertaiseen folioon (foliokerroksia todellisuudessa 4-6). Lämmitä leivät nuotiolla (n. 10 minuuttia). Leivät ovat valmiita kun rasva tulee leivän läpi.



Paahdettu maissi

Kääri maissitähkät folioon kuten edellä leivät ja paahda niitä nuotiolla tulen yläpuolella n. 10 minuuttia. Tähkät ovat kuumia, joten anna niiden tasaantua hetki ja nauti.



Kahvi / tee

Nuotiokahvi on ollut aina minulle se hankala osio. Tässä kuitenkin se ohje, jolla reissun superkokki kahvin keittää ;) Kiehauta siis vesi, kaada pannujauhatuskahvia senverran veteen että pinnalle jää pieni keko poroja ja porauta sitä nuotiolla. Älä siis anna kiehua vaan käytä vain senverran nuotiolla, että vesi pyörähtää ja kahvi sekoittuu. Anna kahvin tekeytyä noin viisi minuuttia. Kaada seuraavaksi vähän kahvia kuksaan, että "pannun nokka aukeaa", kaada kahvi takaisin pannuun, odota hetki ja sitten vaan nauttimaan.

Tee onnistuu onneksi minultakin. Yksinkertaisesti vain keitän veden, laitan teepussin hautumaan ja voilá - tee on valmista. Retkellä joskus pohdin, olisiko syytä siirtyä teenjuojaksi ;)



Pakkipopkorni

Lasten suosikki retkellä (vaikka ei nyt tähän tosi hyvään retkilounaaseen varsinaisesti sovikaan). Kotona siis pakin pohjalle öljyä, suolaa ja popkornin siemeniä. Ja retkellä pakki nuotion päälle ja sitten vain odottelemaan iloista poksahtelua. On kuitenkin tärkeää että pakki lämpiää tarpeeksi nopeasti, muuten popparit eivät ala poksahdella ja kärähtävät lopulta aika helposti pakissa. Tämäkin on koettu ;)


Toki reissussa oli pientä naposteltavaakin mukana, jotta lasten kanssa 5-tuntiseksi venynyt reissu jaksetaan. Joten kannoimme mukanamme todella paljon vettä ja lisäksi rusinoita sekä eväskeksejä. Eikä unohtaa sovi luonnon omaa, kompaktiin pakettiin pakattua retkievästä. Varmasti terveellistä, tuoretta ja maistuvaa ;)



Talaskankaalla erämaaelämyksiä

Talaskankaan luonnonsuojelualueella on värikäs historia. Alueella käytiin  ns. Talaskankaan metsäsodat 1980-luvun lopulla ja nykyään alueella on Savon ja Kainuun rajalle sijoittuva luonnonsuojelualue, jonka sanotaan olevan Kainuun eteläisin erämaa.

Koska mukanamme oli 4-vuotias, päätimme ettemme tällä kertaa lähde kiertämään koko 12 km lenkkiä. Muutamaa vuotta aiemmin olin patikoinut tyttärien kanssa reitin kokonaan, jolloin yövyimme  Pikku-Talaksen laavulla. Reissusta jäi meille niin mukavat muistot, että päätimme viedä nuorimmaisenkin kokemaan lähierämaata ja patikoimme 5 km reitin. Läksimme liikkeelle Jyelikönkankaalta ja kuljimme 2½ km Patalammen laavulle, jossa teimme retkiruokaa ja levähdimme pari tuntia. Ja palasimme samaa reittiä takaisin.




Talaskankaan Jyleikönkangas sijaitsee  noin 25 km päässä kotoamme ja 15 km päässä Otanmäen taajamasta. Hetkittäin tunnelma oli kuitenkin kuin rajanaapurissa. Opasteet olivat puutteellisia ja metsäautotien alkupäässä oli ”Ajo omalla vastuulla” liikennemerkki. Mutta ainakin syyskuun kuivalla tietä pitkin pääsi helpohkosti perille, vaikka vähän kuoppaa ja kiveä matkan varrelle mahtuikin. Vaan ne opasteet, ne opasteet. Jos minä en olisi käynyt paikalla aiemmin (ja ohiajaneena viisastunut vahingosta), olisimme nytkin ajaneet Jyleikönkankaalta ohi. Ei mitään opasteita eikä karttoja. Ensimmäisellä kerralla läksimme lasten kanssa vuosia sitten patikoimaan väärää polkuakin kun luotimme liikaa alueopasteisiin. Sekin oli hyväksi opiksi ja opastukseksi – nykyään pyrin aina tarkastamaan kohteen kartalta ennen reissuun lähtöä.

Reitti oli kuitenkin helppoa ja mielenkiintoista maastoa. Ikimetsät, jättimäiset muurahaiskeot, purot ja jännittävät aapasoiden ylityksen olivat lapsista seikkailuja. Pitkospuut olivat paikoitellen jo lahonneet vaan kuitenkin vielä täysin kuljettavissa. Vaan valitettavasti Talaskankaallakin näkyy sama ongelma kuin monessa muussakin kohteessa – kunnossapito ei pysy mukana kun reitistöt rapautuvat pikkuhiljaa joka paikassa.  Muutamaa pitkospuille kaatunutta puuta lukuun ottamatta reitti oli kuitenkin helppo lapsillekin. Ja Patalammen laavu ansaitsee täydet pisteet – siisti ympäristö ja erityisesti vessat, paljon kuivaa polttopuuta ja mukava ympäristö.



Kunnollisen tauon ja retkiruokailun (josta tarkemmin myöhemmin - Arctic Spell saa luvan muuttua ruokablogiksi ainakin yhden postauksen ajaksi) jälkeen lähdimme palailemaan kohti Jyleikönkangasta tuttua reittiä pitkin. Nuorimmainen oli kohtuullisen piipussa autolle päästyämme vaan toisaalta - 4-vuotiaalle 5 kilometriä (vaikkakin tasaista maastoa) on melkoinen haaste. Samalla logiikalla olisi retkueen aikuisilla ollut aika monta kymmentä kilometriä tarvottavana. Kaikinpuolin kuitenkin kelpoisa päivä, suorastaan jopa alkavan syksyn helmihetki.




Budjetti:
- Retkieväät n. 20 € (söimme kunnollisen maastolounaan)

Plussaa:
- Mahtava erämaa, joka kohtuullisen helposti saavutettavissa
- Helppokulkuinen maasto, sopii perheretkeilyyn
- Siistit taukopaikat ja mahdollisuus jopa yönyli reissaamiseen

Miinusta:
- Opastus alueelle erittäin heikko, tien kunto voi olla rospuuttoaikana myös ongelma
- Reitistö paikoitellen rapistunut ja puita melko pahasti pitkospuilla


Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, 
jylhien järvien loiskintaa. 
Meidänpä mainetta mainivat nuo, 
koskien ärjyt ja surkeat suot. 
Meidänpä vapautta vaarat on nää, 
meidän on laulua lahtien pää. 
Meille myös kevätkin keijunsa toi, 
rastas ja metso täälläkin soi. 
[Ilmari Kianto]